torstai 26. helmikuuta 2009

Treenejätreenejä!

Sunnuntaina olikin sitten viimeinen WT-koulutus. Aiheena (helpotettu) Walk-up. Porukka jaettiin kolmeen, ensimmäinen pari uunista ulos, eli me ja Ronja (Hulivilin Give and Take) ohjaajansa kanssa. Tehtävä meni niin jotta. Seurausta umpihangessa rintamana (me oikealla), laukaus/pysähdys, heitto ristiin vasemmalle, me muutaman askeleen eteenpäin, ja Olli noutoon. Hienosti meni. Jätkä ei edes harkinnut karkaavansa mihkään suuntaan. Laukaus ja Ronja noutoon. Seuraaminen jatkui hangessa rämpien, ojankin yli. Laukaus/pysähdys. Heitto oikealle, ja Olli noutoon. Muuten meni tosi hyvin, mutta ns. keskilinjalta, jätkän piti käydä varmistamassa 20cm:n männyntynkä, et jos se vaikka olis jotai, ehkä dami??, ja jatkoi siitä todelliselle damille, ja hieno palautus.
En tierä missä vika, lumihangessa rämpimisessä, vai oppimisessa, mutta koira ei kummallakaa kertaa meinannu mitään muuta kuin tehdä sen mitä piti. Taisivat laukaukset saada jätkän keskittymään oikein kovasti. Loppu koulutus meni sitten muita katsellessa ja odotellessa. Vois sanoa että jopa 80% ajasta Olli malttoi olla rauhassa, ja jopa laittoi maata, ja välillä leuka lumessa asti, ilmaisten nähtävästi että TYLSÄÄ!!!

Tällä viikolla ollaan pari kertaa käyty treenaamassa jotain pientä Netan ja Katin kanssa. Ekalla kertaa oli suorastaan neronleimaus, kun yritettiin kasvattaa koirilla malttia. Seuruutettiin, ja paiskottiin vuorotellen dameja koirien ohi. Tää olis voinu mennä suht hyvin tai ainakin paremmin, viimeisenä harjoituksena. Eipä ollut hienoja suorituksia, ku molemmat koirat oli juuri viettäny koko päivän yksinollessa/nukkuessa. Ei oikein keskittyminen riittänyt. :S

Tehtiin myös pitkästä aikaa hakuruutu vaikeahkoon metsikköön, jossa oja halkoi aluetta, ja toinen oja alueen etureunassa. Vielä kakarat muistivat mitä pitää tehdä. Lähettiin koiria vuorotellen hakuun, ja molemmat ihan kivasti jaksoivat odottaa kun toinen nouti. Vaikka epäreilulta tuntuikin. :)

Tänään käytiin Sentin ja Tiinan kanssa pieni treeni tekemässä. Eka kaksi damia metsään linjan päähän. Toinen saman tien ylös. Sitten tien toiselle puolelle metsään, kahteen paikkaan, aika lähekkäin, ykkösmarkkeeraukset ja perään kakkoset. Olli meinas markkeerata toista vähän lyhkääseksi, mutta kaiken kaikkiaan meni tosi hyvin. Ja sitten vielä toinen dami linjan päästä emännälle. Tässä ei mitään ongelmaa.
Hienointa tässä oli se että matkat oli meille tosi pitkiä (ja maasto metsikköistä ja lumista), Sentille suunniteltuja. Päätettin että mekin koitetaan samoja. Toki Ollilla oli apuna Sentin ja meidän ihmisten jäljet. Mutta hienosti poika malttoi keskittyäkin tohinaltaan. Markkeeraukset on jonku verran tuottanu lumises metsäs viime aikoina vaikeuksia. Markkeeraa nimenomaan lyhyiksi, ja rupee heti hakuun, ku ei löydy. Näitä vissiin lisää.

Äsken olimme vielä iltalenkillä, ja käytiin läheisen koulun jäällä leikkimässä, ja vähän tokoseuraamista, -luoksetuloa ja -paikallamakuuta otettiin siinä sivussa. Kyllä löytyy pojasta miellyttämisenhalua. Aina vaan enemmän jotenkin. Oisko kukaan vapaaehtoinen kouluttamaan meitä, että voitais joskus osallistua tottelevaisuuskokeeseen? Vapaaehtoisia?

lauantai 21. helmikuuta 2009

Kuulumisia näin muuten..

Tää viikko on meillä mennyt suht rauhallisissa merkeissä. Mä oon ollut taas töissä, ja kotona oloajat, on käyty lenkillä ja sit molemmat on ollut omissa oloissaan, toisin sanoen, minä tietokoneen tai tv:n ääressä. Mutta se on tehnyt Ollille hyvää. Oppii vihdoin rauhoittumaan vaikka mä oonki kotona.

Kastroinnin vaikutuksista. Mä jo vähän uskallan toivoa, että rauhoittumista on ilmassa. Ainakin koirien ohi päästään tosi nätisti jo, varsinki kun makkaraa tiedossa. Eilen käytiin Tiinan ja Sentin kans iltalenkillä kaupungissa. Suurimmat kierrokset ihanan nartun näkemisestä sain tiputettua muutamalla vesisuihkulla. Sen jälkeen Olli käveli tosi nätisti. Jopa kaupungilla. Kuultiin ja nähtiin junan ohimeno vähän kauempaa. Se ja lähtökuulutukset hirvitti Ollia, mutta ei mennyt täysin paniikkiin. Selvästi Ollia jännitti kaupungilla, vieraat ihmiset ja muu hälinä, mutta kuten Tiinan kans todettiin, Olli näytti paljon rentoutuneemmalta kävellessään, kuin viimeksi ku heidän kanssaan lenkkeiltiin. Lopuksi annettiin vasta koirien tervehtiä toisiaan, hihnoissa toki. Kaveruksilla vaan oli niin paljon energiaa, että narut meni solmuun, ja kun kumarruin ottaan Ollia kiinni, niin tilanne toi Ollille vanhat jutut mielee, ja oli isottelu aikeet todella selvät. Palautus taas maan pinnalle. Sen jälkeen tehtiin seuraten muutama ohitusharjoitus, ja tosi hienosti meni molemmilla.

Tänään lenkkeiltiin Netan ja Katin kanssa. Olli oli aivan tärinässä, ei meinannut pysyä housuissaan ekalla puolituntisella mikä piti narussa olla. Vapaaksi ku pääsivät niin Olli suorastaan kävi Netan päälle. Ei pahalla. Vaan täysillä leikkien viimeisen kahden viikon leikkienergiat sisällään. Netasta kyllä näki että hirvitti ku Olli oli niin raju. Yritti vanhaa taktiikkaa, tarttua Ollia leukanahasta kiinni, ja pitää aloillaan. Poijalla vaan oli turhan paljon virtaa. No, loppulenkin Olli meni menojaan, ja Netta vähän varoi, että missä se tuloo/menee. Muuten kivasti.

Sitte kun tuossa lähellä kotoa Ollin kans lähdettiin ohittamaan vanhaa pariskuntaan, niin Ollia taas vähän hirvitti salamyhkäiset hahmot. Toisin sanoen jäi niitä vahtaamaan. Ne sieltä paappa iloiseen paappamaiseen tapaan rupes Ollille jutustelemaan etukenossa, tuutuuvaan. Mä olin sata varma että nyt tuo rupee murisemaan ja huutamaan, ja vanhukset pelästyy. Sain yllättyä. Olli oli hassu. Niinku olis nähny vanhan tutun, mutta silti epäröi ettei ollukkaa vanha tuttu. En tierä mikä paapan iloises äänes ja etukumaras oli, mutta Olli jopa meni haistamaan pentumaisesti, epäröinti oli silti selvästi luettavissa, mutta meni silti. Sitte peruutti ja meinas murista mutta sain sen katkaistua. Jäi hyvä mieli.

Mietityttääki vaan, että voiko vanhuksen etukumarassa, ja olemuksessa olla jotai, mistä koira tietää että tuo on vanha ja vaaraton, jopa pimeässä. Ku ihan nuoretki miehet normaalikäyttäytymisellä, päivän valossa, on välillä niin kovin pelottavaa ettei siitä pääse yli eikä ympäri.

Alkuviikosta käytiin lenkkeilemässä järvenrannassa. Siellä tuli räpsittyä muutama kuva, joita löytyykin gallerian puolelta. Positiivisin mielin oon kastroinnista toipumista seurannut. Toki voi olla että koira on hämmentynyt uudesta olostaan. Ja minä kuvittelen vaikka mitä. Mutta Olli katselee taas silmiin niinku pentuaikoina, että mitäs nyt, mitäs nyt :)
Ja näläkä tuntuu olevan koko ajan. Yksi yö herkkukaapilta oli raksupussin jämätki käyty varastamassa. Melkein yhtä ressaavaa ku oma lihominen/laihduttaminen, on ku pitää kattoa ettei koira liho. :D Me ollaan yhdessä laihiksella.

Wt-koulutus 14.2.

Vähän venähti kuulumisten kertominen. Mutta siis viime lauantaina oli kolmas Wt-koulutus. Mun ja Ollin oli tarkoitus mennä sinne vähä vaan seuraamaan ja ehkä lopuksi tekemään jotai. Mutta päästiin kunnolla kouluttautumaan, ku paikalla oli vain neljä koirakkoa. Porukka jaettiin kahtia, ja me treenailtiin tollerityttö Ronjan kanssa.

Johannan rastilla seuraamista isohkon "ympyrän" verran jonka reunoille neljään eri kohtaan heitettiin muistiin damit. Sen jälkeen uudestaan kierros ja damit ylös. Tämä emäntä oli tällä ekalla tehtävällä ihan pissit housuus jännityksestä, että pysyykö koira hanskas. Pysyi, juuri ja juuri. Taas vaihteeksi, seuraamista häiritti tyttöjen hajut. Ja mun keskittyminen meni suurimmaksi osaksi siihen että sain pidettyä koiran nenää maasta ylhäällä. Damit palautui suht hyvin. Viimeisellä tosin Olli jäi tuumaamaan, että josko sittenkin menis tuonne pellon toiselle puolelle jossa Netta ja Katikin reenaali. No sain jotenki huomion ittelleni, ja koiran lähelleni. Olin jo pistämäs Ollia hihnaa, että nyt loppu ku kerran ei tee oikein. Mutta sit välähti, ja päätin että minähän saan tuon damini. Käskin Ollin viereen, seurautin varmaa kaksi askelta, käskin maahan, ylös, parin metrin päähän damista, ja nouto. Sain damin. Seuraamista vielä lähtöpaikalle Ronjan ohi. Se onnistui. Olli kyllä kattoi tyttöä mutta osasin oikeassa kohtaa kieltää ja heti perään kehua, niin ei sen enempää sitten uusi narttu saanut huomiota. Edistystä.

Sit vielä otettiin kahden koirakon "Walk-up", jossa Johanna aina paiskas damin eteen ja sanoi kumpi ohjaaja hakee damin. Olli pysyi hyvin paikallaan ilman hihnaa. Piippausta kyllä kuuluis vähäsen. Sen jälkeen hetken jutusteltiin. Piippausta huomattavasti enemmän eli paljon.

Yksi tehtävä oli viedä tallatun polun päähän yhdessä dami, ja lähettää koira noutoon. Tehtävää vaikeutti damit molemmin puolin noutolinjaa ihan lähellä lähetyspaikkaa. Damit ei tuottanut meille mitään ongelmia. Sitäkin enemmän se, kun ekaa damia vietäessä Olli keksi toisen porukan tekevän jotai kivaa pellon toisella puolella. Seurautin Ollin lähetyspaikalle, ja mietin että millä ihmeellä mä saan sen tuonne damille, ettei se lähde tuonne pellon toiselle puolelle. (Toki toiset oli niin kaukana että olis varmaan karkaamisen ilo tyrehtyny jo puolimatkaan). No en voinu lähettää koiraa vaan normaaliin noutoon. Päädyin linjalle lähetykseen. Käsi koiran kuonon viereen. Ja johan Olli ryhdistäytyi, eteni hyvin. Damilla kaks sekunttia tuumas et mitäs tekis, kutsuin luo, ja kehuin perään, ja ei mitää ongelmia.
Sama uudestaan ja hyvin meni. Ja Olli kaiken lisäksi suht rauhallisena katsoi kun Ronja työskenteli. Fiksuin ja samalla tyhmin oivallus Johannan rastilla oli että kehuin koiraani ku teki oikein. Eli ei ihme jos koira rupes oivaltamaan että mikä oli se mitä emäntä halus. On tullu niin pitkään vaan keskityttyä kieltämiseen, ja olemaan neutraali ku tekee niinku kuuluuki. Ääliö!

Miian ja Jannen rastilla aiheena lähihaun alkeet. Pienelle alueelle suuresti motivoidusta 5-6 palloa piiloon. Siitä lähihaku pillitystä, muutama pallo ylös. No jos kerrotaan alusta, niin odottelupaikalla Olli pelkäsi taas vaihteeksi Jannea eli siis miestä taas vaihteeksi. Ei heti, mutta sitten kun Janne siihen vähän reagoi, ojensi varmaan millin kättään. No siinä eka yritettiin rauhoittua. Ja sitte taas käskin maahan, ylös, maahan, ylös. Ollille muuta ajateltavaa. Retuutettii vähä hanskaa. Olli palautui maan pinnalle. Sitte taas vaihteeksi tyttöjen hajut haisi nenään. Ja sitte ku oli meidän vuoro lähihakuilla, niin Olli taas muisti Jannen. Hui. No lähihakualueella, Ollia ei juuri kiinnostanut motivointi, ku haisi maa taas niin hyvältä, ja ku pelästys vaivasi mieltä. No sitte ku pillitin, niin rupes pienellä viiveellä ettiin palloja, ja niitä löytyi. Muttei kyllä ollu mikään mallikas suoritus. Sit sama uudestaan mutta lähetin koiran metrin päästä alueelle. Vähän parempaa hakua jo. Ja vielä vähän kauempaa, niin johan parani.

Sitten "liikkuvaa lähihakua"?? ojan vartta pitkin. Ojan varteen laitettin noin kahdeksan damia, ja sinne lähetettiin koiraa linjaan, ja edettiin samalla ojan vierustaa. Mulla vähä liikkuminen jäi vaiheeseen, mutta kyllä dameja löytyi. Toka vipalla damilla Janne varmaan liikahti taustalla tai jotai niin että Olli sen näki ja taas meni pasmat sekaisin. Olli meinas lähtee huitelemaan, mut sain onneksi sen juuri ja juuri palaamaan ja palautumaan. Ja vielä yksi dami ylös.

Sitten jotta koiran itsenäinen työskentely ei kokis hallaa, niin tehtiin vielä pitkällä matkaa kakkosmarkkeeraus, toinen pellolle ja toinen metsään tuttuun paikkaan. Eka ykköset molempiin paikkoihin. Pellolla oleva Janne taas Ollia vähän epäilytti, mutta sai daminsa ylös, ja Miian heitto pellon päästä metsään ei juuri ongelmia tuottanut. Kakkosta tehdestä, eka heitto pellolle, toka metsään, joka noudettii eka. Olli kesken matkan pälyili Jannen suuntaan, mutta jatkoi matkaa. Pääsi metsän reunaan ojalle asti, ja jäi ojaan taas haistelemaan/maisteleen, jatkoi siitä metsään, ja ei pienintäkää aikomusta damia noutaa. Kutsuin koiran luo. (Jopa totteli haahuuluista huolimatta). Paluu matkalla Olli koki luoksetulon riemua suunnastaan :). Uudet heitot molemmille paikoille ja ei mitään ongelmia Ollilla suorittaa tehtävää.

Siinä meidän reenit. Mikä onnistui, ja mitä opimme? Noh. Minä opin taas vähän luottamaan koiraani, joka oli huomattavasti vastaanottavaisemmalla päällä kun viimeksi, tästä kiitos kuuluu suureksi osaksi siskon tytöille, jotka aamulla olivat aamulla meitä viihdyttämässä ja väsyttämässä tuota koiran pientä päätä. Ja minä muistin taas kehumisen tärkeyden vaikka koira osaakin jo tehtävän, mutta kun häiriötä paljon niin kehut oli TARPEEN!! ja ku Ollilla on tuota miellyttämisen halua, niin sehän tottelee ku emäntä tykkää :)

No mikä onnistui. Päällimmäiseksi hyvän olon tunteeksi jäi, että JEE MUN KOIRA TOIMI TÄNÄÄN JIPPII! Ku mä oikeesti jännitin tosi paljon. Ja sit se pysyiki hanskas, ku ei ollu niin kierroksilla. Ja se oli niin kiva huomata, että vaikka niitä pissoja haisteli ja Jannea pelkäsi, niin se palautui niin että pystyi kaikki tehtävät suorittamaan. Suurta edistystä, kun normaalisti, ku pelätään jotain oikein kunnolla, niin ei oo toivoakaan, että toi sen unohtais ja pystyis tekeen mitää työhön liittyvää. Nyt onnistui :)

Kiitos taas Johannalle, Miialle ja Jannelle hyvistä reeneistä!

torstai 12. helmikuuta 2009

hohhoijaa

Muutama päivä leikkauksesta, ja tuntuu jo et toi Olli söis vaikka hevoosen, ainaki siihen malliin äsken kuola valui, eikä kiinnostanu vaikka kyläälijä lähtiki, minkä perään normaalisti kitistään. Nyt vaan piti saada nopiaa mahan täytettä. :) Koira on lähes entisellään. Kauluri käy varmaan enemmän mun hermoolle ku Ollin. Haava ei tunnu tuota enää haittaavan. Kaulaa ja päätä kutisee koko ajan, muttei tosiaan tuo peräpää niin haittaa enää. Hauskan näkööstä muuten ku tuo juoksee tuon kaulurin kans. Semmoostaki pukkilaukkaa jotta. Mutta joko tätä toipumista, tai jotai, mutta ehkä millin verran jo rauhoottunu toi mies. Tai sit se on vaan toiveajattelua :)

tiistai 10. helmikuuta 2009

Huomattavasti pirteempi jo tänään..

Kyllä me jo häntä pystyssä lenkillä käveltiin. Hiivisti kyllä vähä koirien haukku, ku kaulurin takia oikein pystyny paikantaa mistä se tuloo, ja ku normaalistiki se on aika jänskää. Virtaa kyllä jo jätkästä löytyys. Mut millä sitä pystyy pössöttämään ku törmää joka ainoaan tolppaan ja kinokseen. :)

maanantai 9. helmikuuta 2009

Uninen kotona..

..hain juuri Ollin kotia nukkumaan. On kovin väsynyt poika, sentin äsken nosti päätään. Toivotaan nyt että tämä oli viisas päätös ja ettei myöhemmin tarvi katua. Ja että elämä alkaa luistamaan entiseen malliin, ja kumpikaan ei rupee lihomaan. JAJAJAJAJAJA.... Toivotaan....

Jännittää

Täällä kotona odottelen vielä vajaan pari tuntia, ja sitte saan hakea takkuisen, unisen, juuri kastroidun Ollin kotia. Toivottavasti kaikki menee siellä hyvin, ja sitten parannutaan kotona hyvin. Huoh.
Eilen olisi ollut taas WT-koulutusta, mutta eipä päästy mukaan, ku emäntä oli elämänsä huonoimmassa itseaiheutetussa kunnossa. Harmittaa kovasti, kun olisimme tarvinneet juuri näitä treenejä, markkeerauksia kakkosina, ja häiriön alaisena. Ensi kerrallekaan ei varmaan päästä, tuskin toi Olli niin nopiaa paranee.
Nyt rupes masentamaan ku klinikan odotushuoneessa joku nainen katteli meidän suuntaan, niin Olli rupes heti murisemaan, että apua, nyt toi kattoo mua. Millä tuollaisen kans voi mitää taippareita läpäistä, ku kukaa tuntematon ei voi kattoo päälle, ilman että Olli kuvittelee siitä ties mitä.